Olen toiminut lääkärinä kohta kaksikymmentä vuotta, sekä julkisella että yksityisellä puolella. Työurani aikana olen tutustunut moniin potilastietojärjestelmiin - aina kynästä ja paperista uusimpiin digitaalisiin järjestelmiin. Kehitys vuosien aikana on ollut nopeaa, ja monella tapaa on menty paljon eteenpäin. Mutta kehitettävää on vielä yllin kyllin.
Kun aloitin lääkärin työt 1990-luvulla, toimivat potilastietojen ylöskirjaaminen ja hallinnointi vielä aika perinteisesti. Hoitaja toi potilaan paperit pöydälle ja sairauskertomus luettiin kansien välistä. Reseptit kirjoitettiin käsin ja röntgenkuvat katsottiin filmiltä röntgentaululta. Myös laboratoriotulokset saatiin paperilla.
Kaiken kaikkiaan terveydenhuollossa printtailtiin paljon paperia ja myös postilla oli paljon töitä. Ei siis sähköpostilla, vaan ihan perinteisellä kirjepostilla. Esimerkiksi kaikki lähetteet lähetettiin postitse, samoin kaikki muutkin tiedot.
Jos potilas vaihtoi terveysasemaa tai kävi hoidossa uudessa paikassa, tilattiin hänen tietonsa kopioina postissa. Tietojen saaminen tietysti kesti aika päiviä. Akuuteissa tilanteissa potilastietoja ei tietenkään voitu tilata postissa, joten silloin käytettiin viestintään puhelinta ja faksia. Ja jos ei näistä ollut apua, oli pakko luottaa potilaan omaan muistiin ja sanomisiin.
Paperiin perustuva potilastietojärjestelmä oli hidas ja kömpelö tiedonhallintatapa, mutta tuolloin ei vielä tiedetty paremmasta. Ja olihan meillä kuitenkin jo käytössämme tietokoneet, joilla pystyttiin jotain tekemään niilläkin. Ne olivat kehittyneempiä tekstinkäsittelylaitteita kuin vanhanaikaiset kirjoituskoneet.
Myös sanelukone oli tuolloin ahkerammassa käytössä kuin tänä päivänä. Lääkäri saneli tekstin kasetille, jotka sitten seilasivat ympäri kaupunkia, kun niitä kirjoitettiin puhtaaksi. Jos kasetti meni rikki tai hukkui matkalla, ei tietoja enää saatu mistään.
Kaiken kaikkiaan 1990-luku oli paperin valmistajien kulta-aikaa. Samoja lippuja ja lappuja printtailtiin eri tarkoituksia varten monta kappaletta. Lääkärien työpöydät ja taskut pursuilivat tavaraa: Oli Pharmaca Fennicaa, jota selailtiin enemmän kuin pappilassa Raamattua. Oli terapiamuistiota, antibioottikiekkoa ja Meilahden akuuttihoito-opasta. Varsinkin kandin hartioita painoi vastuun lisäksi kilokaupalla paperia.
Sitten tuli 2000-luku ja internet, joka helpotti lääkäreiden työtä monella tapaa. Ensinnäkin kaiken ylimääräisen tavaran kanniskelu taskuissa loppui, koska samat tiedot löytyivät netistä. Duodecimin ylläpitämä Terveysportti korvasi Pharmaca Fennican ja on nyt mahtava tietopankki sekä terveydenhuollon ammattilaisille että potilaille. Internet on mahdollistanut myös ihan uudenlaisten tietojärjestelmien kehittämisen.
Aluksi tietojärjestelmät olivat täynnä tyhjää, koska mitään laajaa tietojen siirtoa papereista tietojärjestelmiin ei tehty. Potilastietoja kaiveltiinkin kahdesta paikasta: papereista ja it-järjestelmistä. Vähitellen tiedot alkoivat kerääntyä tietojärjestelmiin ja nyt paperit lähinnä keräävät pölyä arkistoissa.
Tietojärjestelmät ovat mahdollistaneet monta asiaa, joita ennen digitalisaatiota ei osattu kuvitellakaan: Sähköinen resepti on korvannut käsin raapustetut paperireseptit. Potilaan on helppo päästä käsiksi omiin tietoihinsa ja muutenkin tiedonkulku on postia sujuvampaa. Upea uudistus on ollut myös se, että ainakin omassa työpaikassani käytetään erikoissairaanhoidossa ja perusterveydenhuollossa samaa järjestelmää, mikä helpottaa tiedon löytämistä merkittävästi.
Ennen digitaalisuutta oli tietojen hankinta ja tallentaminen paljon hitaampaa kuin nykyään. Tarkoittaako tämä, että kaikki on hyvin ja lääkärit voivat keskittyä vain potilaiden diagnosoimiseen ja hoitamiseen turhan paperin pyörittämisen sijasta?
Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa. Vaikka aiemmin meni paljon aikaa hallinnointiin, oli henkilökuntaa esimerkiksi toimistotöissä paljon nykyistä enemmän. Tänään perusarkea monelle terveydenhuollon ammattilaiselle on toimimattomien ja epäloogisten tietojärjestelmien kanssa temppuilu.
Suomessa on käytössä kymmeniä terveydenhuollon potilastietojärjestelmiä. Jotkut ovat loogisempia ja kevyempiä käyttää kuin toiset, toiset taas sisältävät enemmän dataa kuin toiset. Varsinkin julkisen puolen potilastietojärjestelmien vaatimukset ovat kovat, koska sen sisältö on niin mittava.
Aina järjestelmät eivät toimi ihan niin kuin niiden pitäisi. Välillä tietoa on jopa liikaa, jolloin olennainen hukkuu massan joukkoon. Sama tieto voi olla useammassa paikassa, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa ja tämä on aiheuttanut joskus sen, että lääkitys on määrätty väärin. Usein käyttäjäkokemus on surkea, kun päivittäiset rutiinit ovat liian kankeita tehdä monine klikkauksineen ja hyväksymisineen.
Uskon, että moni muukin lääkäri jakaa huoleni tietojärjestelmien heikosta tilasta. Asiaa koskevat keskustelut kollegoiden kanssa ovat usein synkkiä ja epäileväisiä. Sujuva ja helppokäyttöinen terveydenhuollon potilastietojärjestelmä on kaikkien etu. Kun hoitohenkilökunnan aika ei mene huonon tietojärjestelmän kanssa leikkimiseen, jää enemmän aikaa olennaiseen - ihmisten kohtaamiseen ja hoitamiseen. Ja siitähän meidän työssämme kuitenkin on ensisijaisesti kyse.
Tämän blogin kirjoittaja on Tiina Kemppi, pitkän linjan terveyskeskuslääkäri, pienten lasten äiti ja riihimäkeläistynyt henkinen turkulainen. Hän työskentelee kuntoutuksen ja terapiayksikön apulaisylilääkärinä Riihimäen seudun terveyskeskuksen kuntayhtymässä.
Sote-uudistus vaatii potilastietojärjestelmiltä yhä enemmän. Millainen on oma tietojärjestelmänne? Käy läpi checklistimme ja tarkista, pärjääkö se uudistusten mylleryksessä!